Otteita aliupseerin arjesta

Taistelukoulutusta

Siinä se seisoi edessäni kolmessa rivissä; uusi ja uljas sotajoukkoni. Kyseisen saapumiserän ensimmäinen taistelukoulutuspäivä. Kosketuspintani tähän hienoon porukkaan oli tähän mennessä olematon. Päätin aloittaa päivän huudattamalla alokkaille hyvät huomenet. Saatuani karjaistua suustani vasta ”Hyvää huom…”, huomasin kuinka noin 40 elokiloa omaava isänmaantoivo nostaa vasemman kätensä ilmaan. En tiedä varsinaista syytä sille miksi keskeytin lauseeni, mutta karaistuneempikin kenttäkouluttaja olisi mennyt sanattomaksi. Alokas, joka painaa taisteluvarustuksessa 60 kiloa, seisoo levossa, vasen käsi ilmassa, intin raiskarimallin silmälasit huurussa, vihreä alushuppu leuan alla ja kaksi kokoa liian iso kypärä päässään. Oikeaan poskeensa jäätynyt kellertävänvihreä räkä antoi minulle tietoisuuden siitä että 14m/s puhaltava tuuli on länsituuli. Tuijotin alokasta todella kauan ennen kuin sain kasattua harhailevat ajatukseni. ”NO?” -Kysyin, ehkä liiankin aggressiivisella äänenpainolla, ottaen huomioon että kyseinen taistelija pelkäsi varmasti omaa räkäänsäkin. ”…vatsa löysäll䅔 -Kuului vaimea vastaus.

Jatkoimme kuten olin suunnitellutkin. Aamupäivän aikana osastoni rivivahvuus tippui kahdella. Toinen oli alokas, joka päätti että tämä ei ole hänen paikkansa ja toinen oli alikersantti joka keksi että hänen pitäisi olla päivystämässä yksikössä. No niin, tämähän helpottaa iltapäivää kivasti kun yksi ryhmänjohtajista poistuu. Joudun siis lounastauollani hakemaan itselleni taisteluvarustuksen jotta voin ryömiä muiden mukana nuoskalumessa syöksymisharjoituksen ajan. Siitähän minulle maksetaan. Toki olisin mielummin istunut kivellä, syönyt mars-patukkaa, tuijottanut tapanimukaisesti tyhjyyteen ja antanut ajatusten harhailla jossain ihan muualla kahden ryhmänjohtajan vetäessä iltapäivän harjoituksen läpi. Ihan aina ei voi voittaa.

Osastoni syödessä maastolounasta lumipyryssä, lähdin hakemaan taisteluvarustustani yksiköstä. Samalla muistin että minulla olisi muutama irtonainen paukkupatruuna, jotka tulisi joko käyttää pois tai palauttaa. Päätin antaa vähän jännitystä koulutukseen ja maastolounaan jälkeen ampua paukkupatruunat alokkaiden kuullen turvallisen etäisyyden päässä. Kapusin rinnettä ylös 200 metrin päähän osastostani ja ammuin 8 patruunan sarjan. Kaikki päät kääntyivät minua kohti, ensimmäiset laukaukset jotka he olivat kuulleet, oli varmaan jännää. Tässäkin olisi tietysti voinut muistaa suojata oman kuulonsa. Vittu että tinnitti. Juuri kun olin jatkamassa koulutusta suunnitellun ohjelman mukaisesti, nousi alokasjoukosta käsi ilmaan. No kukas se siinä taas, alokas keltavihreä, taistelija länsituuli. ”NO?!” -Huusin mielestäni normaalilla äänellä. En saanut mitään tolkkua vastauksesta. Otin kyseisen taistelijan sivuun ja koitin saada kahdenkesken selvää että mikä on. Paskanhajusta päätellen elämänsä ensimmäisinä kuullut laukaukset olivat tehneet tehtävänsä. En tosin vieläkään saanut hänen puheestaan mitään tolkkua. Lähetin ”keltavihreän” yksikköön peseytymään, vaihtamaan puhtaat vaatteet ja ilmoittautumaan päivystäjälle lukupalvelua varten. Tajusin myös, että kyseisellä alokkaalla ei ollut mitään puheensalaamislaitetta päällä, kuten hänelle asian kovaäänisesti ilmasin, vaan tinnitus oli edelleen mahdottoman kova. En kuullut normaaliäänellä puhuttua puhetta lainkaan. Suhteellisen voimakas länsituuli ei parantanut asiaa yhtään. En myöskään käsittänyt yhtään että kuinka helvetin kovaa itse puhuin lopun iltapäivää.