Tarasovin tarina 5

Pieni nuotio räiskyy pimeässä tunnelissamme, säestäen tippuvan veden ääntä joka jostain halkeamasta tänne saapui. Tunnelma on Giorgin mieleen, hän on hyvin filosofinen persoona. Meistä kukaan ei aina ymmärrä hänen sanojaan, muttei hän pahaa tarkoita, sellainen hän vain on. Partasuu hänkin, muttei yhtä vanha kuin Iov, joka on jo harmaantunut aikapäiviä sitten. Hänestä voisi olla johtajaksi, mietin mielessäni monesti, mutta hän ei sitä toivo.

Kuulehan Mikhail, hän aloitti, ja alkoi kaataa kahvia pannustaan meille kaikille yksi kerrallaan. Tiedätkö, miksi on olemassa sanonta ”vesi vanhin voitehista”, jatkoi Giorg. En, mutta olen varma, että kohta kuulen, tokaisin hieman ivallisesti. Sarkasmille ei ole tarvetta, tuhahti hän valmistautuen jatkamaan arvoitustaan.

Koska se on myös vahvin, kertoi tunnelimme tietäjä. Katsohan Mikhail ja muutkin, kuinka tuo vesi tippuu maan pinnalta aina tänne tunneliin saakka, läpi mullan, soran, kiven ja betonin aina kahvipannuuni saakka ja palaa takaisin ylös ylläpitämään luonnon kiertokulkua, huolimatta siitä kurjasta ajasta jota elämme.

Ryysyihin pukeutuneella miehellä oli pointti. Kuten aina. Joskus jopa hieman rasittavaa, sillä hän puhuu liian usein arvoituksin ja vaikeaselkoisin miettein. Giorg oli vanha soturi, tai ainakin tiedän hänen osaavan käsitellä asetta, vaikkei sellaista koskaan haluaisi käyttää. Hän on diplomaatti henkeen ja vereen.

”Et tainnut tänään terästää kahviasi, Giorg” tokaisee Andrei rikkoen mietteliään hiljaisuuden. Naurahdin, sillä tiesin mitä hän tällä tarkoitti. Aina kun Giorg tummentaa kahvinsa konjakilla, hän alkaa puhua omituisia. Joka kerta hän tarinoi maan pinnalla näkemästään omituisesta olennosta, jota luonnehtii kaksijalkaiseksi mustaksi pantteriksi.

Ei ole tainnut kissoja näkyä, kommentoi Andrei joka oli jo taas kerran juonut tarpeekseen. ”Hmph, tiedän, ettette usko minua mutta tarvitseeko siitä aina naljailla. Näin mitä näin ja kerroin näkemästäni, siinä kaikki” tuhisee Giorg ärtyneenä. Voihan olla, että pinnalla kulkee tänä päivänä erikoisia eläimiä muttei tuota lorua kukaan jaksanut uskoa.

”Kahvisi on jälleen kerran mainiota” kommentoin keventääkseni tunnelmaa. Vieläkö sitä on jäljellä? ”Ei juuri tätä pannullista enempää, surullista”. Ehkä Yana on löytänyt kahvia palattuaan, totesin lohduttaakseni.