Tarasovin tarina 6

Kaksi vuorokautta kului kunnes kersantti Yana Sadonova saapui maanpinnan retkeltään. Hän on hurjapää kuten Andrei, mutta hillitympi, hän on oikea militantti ja kunnon koulutuksen käynyt sotilas. Hänelle selviytyminen on enemmän elämäntapa ja harrastus kuin velvoite. Naissotilaat eivät ole harvinaisia Venäjällä, jos tätä joutomaata enää Venäjäksi voi kutsua. Hän saapui juuri sopivasti päivää ennen seuraavaa kärrypäivää. Ehkä meillä on jotain vaihtokauppatavaraa muiden metroasemien välillä sittenkin.

Ruoka ja muut hyödykkeet alkavat olla vähissä. Suurin kaupankäynnin välineemme on jo tovin ollut Iovin taito luoda kaikesta rikkinäisestä ehjää tai uutta. Mutta pelkällä korjaustaidolla emme elä kauaa. Pelkään, että koko joukon on lähdettävä lähiviikkojen aikana pinnalle, eikä se tule olemaan helppoa.

Pelottaa.

Maanantai, toinen maaliskuuta, kuunvaihde, vuonna 2037 vanhan kalenterin mukaan
Mikhail Tarasov



”Yana sinä villi piru! Pitkästä aikaa!” huudahdin nähdessäni hänet. Kauanko kerkesit olla pinnalla tällä kertaa? ”Vuorokausia? Kahdeksan kokonaista, yhden puolikkaan. Kauanko olisit itse kestänyt, pelkuri?” Niin, Yana oli kovaksikeitetty tapaus, hän ei helposti luovuta eikä pienestä pelästy. Eikä pienellä vaivalla kesyynnykään. Tiedän, että Andrei on iskenyt silmänsä häneen, mutten näe juoppohullun rellestäjän ja huomattavasti päästään paremmassa kunnossa olevan sotilaan parisuhteessa yhteiseloa.

Giorg vanha toveri! Huudahti Yana. Mikset tullut tervehtimään ystävää? ”Täällä tynnyrinuotion äärellä on lämmin, tule sinä tänne!” –kommentoi Giorg takaisin valmiiksi noustessaan halaamaan Yanaa, jota oli jo viikon päivät kerennyt ikävöidä. Tiesimme, että hän palaisi, mutta viikko ydintalvessa maan pinnalla on todella pitkä aika.

Minun on pakko kysyä kaunistelematta, löysitkö kahvia, tivasi filosofimme heti keskustelun alkutaipaleella. ”Löysin”. Olen nähnyt ihmisten silmissä monesti hullunkiiltoa, mutta sellainen yksinkertainen onni jonka kahvi saa Giorgissa aikaan on paljon liikuttavampaa. Hänen katseensa vesittyy ajatuksesta, ettei hänen rakas valurautapannu jää käyttämättömäksi.

Vai on pikku kersanttimme palannut eräretkeltään, kommentoi Andrei nähtyään kuka oli tunneliin tullut, siemaillen pullostaan. ”Aina yhtä charmikas, Andrei, aina yhtä charmikas”. Odottelinkin jo milloin palaisit, jatkaa Andrei kummallinen sävy äänessään. En ollut varma palaisitko lainkaan, ylhäällä on kovin vaarallista. ”Varmemmin minä tänne palaan kuin sinä, sen voit uskoa. Se, että sinä päädyt lumen peittämäksi jonain päivänä olisi tähtiin kirjoitettu tarina, mikäli tähtiä enää koskaan näkisimme” lausui Yana melkein ärähtäen. Tästä Andrei vasta innostuikin, hän pitää kersantin palavasta luonteesta, mutta hillitsi itsensä tällä kertaa.

Iov yhtyi keskusteluun pitkään kaivatun toverin kanssa kysyen, millaista pinnalla oli tällä kertaa. Ei siellä mikään ole muuttunut, sai hän vastaukseksi. ”Joskin eräänä päivänä kuulin kauheat määrät silmitöntä ammuskelua. Olisin voinut vannoa, että Andrei oli asialla, ei siinä ollut mitään järkeä.” Andrei myhäilee itsekseen tietäen totuuden.

Missä päin kaupunkia, kysyin.

Tunnelilta länteen, päätien varressa. Löysin viihtyisän kellarin, jossa oli toimiva radio. Jäin yhdeksi illaksi kuuntelemaan musiikkia, ei minulla mikään hoppu ollut. ”Juu, siellä olimme minä ja Andrei, vaistosi oli oikeassa”. Hah, olisi pitänyt tietää. Mitä te oikein ammuitte vailla järjen hiventä? tiedusteli Yana. Päätien päässä asusti tarkka-ampuja, joka piti meitä pinteessä, vastasin. Radio oli ansa, jatkoin. Löysimme kiväärin, ammuksia ja pari leipää, emme muuta. Toki ennen sitä Andrei päätti pitää oman shownsa kertoen sinulle ja monelle muulle missä lymysimme. ”Niin, niinpä tietysti” huokaisi kersantti pudistellen päätään, vilkaisten Andrein suuntaan pieni ivallinen pilke silmäkulmassaan. Molemmat hymyilivät, vaikka toisilleen tiuskivatkin.

”Joka tapauksessa, onneksi minun saaliini oli kattavampi kuin teidän”, naurahti Yana pienen hymynsä perään, näyttäen nurkkausta, jossa oli rinkallinen tavaraa. Se on tänä päivänä todella paljon. Ilman häntä emme pärjäisi, mutta pelkästään hänen panostuksensa ei riitä. ”Milloin lähdet seuraavan kerran?” mietin ääneen. Heti kun on tarvis, huollettuani varusteeni, hän vastaa jämäkästi.

Giorg oli keskustelumme aikana alkanut keittämään jo uutta kahvipannullista, vaikka vasta muutama päivä sitten nautimme tätä herkkua. Malttamaton persoona, vaikka filosofi onkin. Hiljennyimme nuotion äärelle nauttimaan keittyvän kahvin tuoksusta. Nämä hetket ovat niitä, jolloin ei enää sanoja tarvita. Andreikin oli hetken hiljaa terävän tuttipullonsa kanssa.