Tarasovin tarina 4

Resiina toimii, se lienee pääasia. Kalenteritiistain tullessa sen pitäisi olla kunnossa viikottaista kärrypäivää varten. Meillä ei ole ammuksia annettavaksi vaihtokaupassa ruoasta Andrein tuhlattua niitä huvitellessaan, mutta aina me jotain löydämme. Jos emme muuta keksi, laitamme kärryyn lapun, jossa lupaamme Iovin korjaavan heidän rikkinäisiä laitteitaan vastapalveluksena hyödykkeistä. Iovin ei tarvitse tietää. Viemme vain tavaraa korjattavaksi, ei hän mitään aavista. Tai varmaan aavistaa, mutta on liian hellämielinen sanoakseen asiasta mitään.

Asia, tai pikemminkin henkilö, joka minua huolestuttaa on uusin tulokkaamme, josta emme tiedä juuri mitään. Hän istuu niin kutsutulla baaritiskillämme, muttei nauti alkoholia. Hän vain pitää yksinäisyydestä. Päätin aiemmin päivällä mennä juttelemaan hänen kanssaan. Yksinäisyyden kaipuussa ei ole mitään väärää, mutta tässä maailmassa seuraa kaipaamaton persoona vaikuttaa pelottavalta. En jaksa uskoa hänen olleen lainkirjoja noudattanut henkilö, hänestä huokuu kylmyys.

Andrei kuitenkin kerkesi tehdä tuttavuutta ennen minua tämän mysteerihenkilön kanssa.

Lauantai, kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta, vuonna 2037 vanhan kalenterin mukaan
Mikhail Tarasov



”En tiedä mikä olet miehiäsi, kun et koskaan avaa suutasi” tokaisi Andrei istahtaessaan hänen viereensä baarijakkaralle, jota oli ehostettu parilla lankunpätkällä. Otahan viskipaukku, hän sanoo kaataessaan jo uudesta pullostaan juomaa vanhaan peltipurkkiin. ”Ei kiitos, en juo” tämä hattupäinen herra kertoo. Lähes ensimmäiset sanat jotka häneltä kuulemme. Syvälle vedetty päähine peittää hänen kasvonsa varjollaan hämärässä kynttilänvalossa, enkä voi lukea miehen ilmeitä. ”Ota nyt kuitenkin, harvinaista herkkua” tuputtaa Andrei tapansa mukaan työntäen tuon viskillä rikastetun peltipurkin hänen eteensä. ”Edelleen, ei kiitos”. Andrei alkoi jo ärsyyntyä hieman, ei ennen ole hänen tarjouksestaan kieltäydytty. Miksi tässä synkässä maailmassa kukaan kieltäytyisi näin hyvästä juomasta, mietin jo itsekin. Andrei ottaa oman hörppynsä rohkaistuakseen kysymään seuraavan kysymyksen. Kerro edes nimesi, hän tivaa.

Mies nostaa tyynesti huolitellusta nahkaholsterista revolverinsa, jota olemme hänen monesti nähnyt puhdistavan ja kiillottavan, vaikkemme koskaan käyttäneen, ja laskee sen Andrein nähtäväksi. ”Lucky Five”, mitä tämä kaiverrus piipussa tarkoittaa? Mysteerimies veti aseensa takaisin ja tokaisi hieman ärtyneenä ”Pyysit nimeä, et tarinaa. Mutta jollet nyt häivy häiritsemästä, toivoisit, että revolverini on suotuisalla tuulella, että olisit se onnekas”.

Kaikki paikalla olleet hämmentyivät tästä uhkauksesta, jopa hullunrohkea Andrei poistui hiljaa taka-alalle viskeineen, jättäen tämän ”Lucky Fiven” omaan rauhaansa. Mikä on tarina miehen takana, en tiedä, mutta sen opin, etten aloita keskustelua tarjoamalla hänelle juotavaa. Haluaisin mennä juttelemaan, mutta ehkä sen aika on myöhemmin.



Rauha palasi tunneliin saman illan aikana, vaikka tämän mysteerimiehen ääneen lausuma uhkaus saikin hiljaista keskustelua aikaan aseman nurkissa. Ehkä hänellä on vain huono päivä. En voi välttyä ajatukselta, että hän tuo vielä monia yllätyksiä mukanaan, enkä tiedä, odottaako hyviä vai huonoja aikoja. Toki meillä on jo Andrei joka pitää mielemme kiireisenä toinen toistaan hölmömmillä tempauksillaan, joten rauhaisampi toveri ei olisi pahitteeksi.

Mutta nyt on viikon kohokohdan aika. Giorg on keittänyt pannullisen aitoa kahvia valutaurapannussaan, jota hän varjelee henkensäkin uhalla. Tuoksu leijailee koko metroaseman halki kutsuen meidät kaikki avotulen ääreen.

Jätän sinut hetkeksi, päiväkirjani.

Lauantai, kahdeskymmeneskahdeksas helmikuuta, vuonna 2037 vanhan kalenterin mukaan
Mikhail Tarasov